Mikään nykyisen luonnontieteen ja tekniikan aikaansaannoksista ei herätä yhtä suurta ihailua ja hämmästystä kuin ne perusoivallukset, joita esivanhempamme tekivät kymmeniätuhansia, jopa satojatuhansia vuosia sitten. Syötävien, tappavien ja lääkitsevien kasvien löytäminen ja niiden käyttötapojen keksiminen, tulen käyttö, työkalujen kehittäminen, karjankasvatus ja maanviljelys ja niin edespäin – esivanhempamme loivat perustan, jonka päällä koko sivilisaatio nyt seisoo. 

Niin paljon siitä, mitä me nyt pidämme itsestäänselvyytenä, on kaikkea muuta. Ajatellaan vaikkapa niinkin suoraviivaista toimintaa kuin maanviljelystä. Miten ihmeessä sellainen tieto ja taito on voinut syntyä tyhjästä? Eikä se nyt tietysti tyhjästä olekaan syntynyt, mutta epäilemättä se on vaatinut valtavasti työtä ja tutkimusta. Jälkiviisaina voimme kylläkin myös kysyä, oliko maanviljelystaidon keksiminen sitten sen enempää ihmiskunnan kuin muunkaan luonnon kannalta pelkästään hyvä asia?
 
Voin kuvitella, ettei kivikautinen elämäntapa välttämättä kannustanut tuon kaltaisiin innovaatioihin. Sen mukaan, mitä siitä arvelemme tietävämme, kivikautiset esivanhempamme elivät sangen mukavasti ja esimerkiksi käyttivät elantonsa hankkimiseen huomattavasti vähemmän aikaa kuin me. 
 
Tähän tosin kätkeytyy syvä ironia, ehkä paradoksikin. Raatamisesta säästyneellä ajalla he nimittäin loivat kaiken tekniikan, taiteen, uskonnon ja politiikan alkumuodot, eli valmistelivat oman elämäntapansa tuhon. 
 
Mutta ennen tuon sivilisaation helvetinkoneen täyteen vauhtiin pääsyä kivikaudella oli siis jo valmiiksi leppoisaa. Ei tarvinnut leppoistua. Miksi siis ryhtyä niin työlääseen puuhaan kuin esimerkiksi maanviljelyksen tai metallurgian keksiminen? Uteliaisuus on varmaan perusedellytys, mutta se ei vielä riitä. Tarvitaan sellaista peräänantamattomuutta ja pitkäjänteisyyttä, joita ei ainakaan nykyään voi pitää jokamiehen ja jokanaisen perusominaisuuksina.
 
Tarvitaan sellaista kykyä pysyä yhdessä asiassa, että nykyään se diagnosoitaisiin jonkinasteiseksi psyykkiseksi ongelmaksi. Aspergerin oireyhtymäksi, esimerkiksi. 
 
Jos uskomme evoluution jalostavan lajeja, meidän on uskottava Aspergerin oireyhtymän tuottaneen paljon hyötyä lajillemme. Muutenhan se olisi karsiutunut inhimillisten ominaisuuksien paletista.
 
Ehkä koko sivilisaatio onkin olemassaolonsa velkaa Aspergerin oireyhtymää ja sen sukulaisia poteneille? Heidän hellittämättömän pohjatyönsä päälle on vähemmänkin antautuneiden ollut helppo rakentaa.
 
Nykyinen työelämä ei kuitenkaan suosi Asperger-tyyppisiä, usein sosiaalisesti rajoittuneita ihmisiä. Pahoin pelkään, että jos liike-elämän toimintamallit ottavat vallan myös yliopistoissa, näiden puurtajien elintila sielläkin vähenee. Opiskelijoiden valinta ylioppilaskirjoitusten perusteella johtaa arvatenkin samaan, sillä harva, jos yksikään Asperger-ihminen on vahva kaikissa oppiaineissa.
 
Kaikesta tästä seuraa, että jos aspergereiden mahdollisuudet toteuttaa taipumuksiaan heikentyvät, sivilisaatiomme on vaarassa jähmettyä. Joukkoistuminen saattaa tuottaa loistavia tuloksia, jos halutaan löytää t-paitoja parhaiten myyvää designiä, mutta tietomme perustaan porautuvan, syvällisen tieteen kanssa kenties onkin toisin. Saadaan kyllä miljoona erilaista kännykkäsovellusta, mutta ei aivan uusia ja ennen kuvittelemattomia läpimurtoja.
 
Liiketoiminnan kannalta tällä ei tosin ole mitään väliä, kunhan raha vain liikkuu ja pääomat kasautuvat. Vaan saattaapa koittaa sellainenkin aika, jolloin ihmiselämää määrittävät muutkin arvot kuin liiketoiminnan edellytysten lakkaamaton parantaminen.