Olen periaatteessa sitä mieltä, että tiedotusvälineistä tai netistä poimitun mustavalkoisen typeryyden ylemmyydentuntoinen porukassa kauhisteleminen on typeryyteen osallistumista.

 

Ja että kulttuurivastaisuuden ontuvalla keppihevosella ratsastavat provinssi-Goebbelsit pitäisi määrätietoisesti johdattaa schnell! schnell! saunan taakse ja vaieta siellä kuoliaiksi.

 

Mutta tämä blogijuttu jäi häiritsemään minua sen verran, että pyörrän periaatteeni ja linkitän sen heti oman kolumnini alkuun: http://gurumarkkinointi.fi/2010/12/27/kulttuurivaki-kerjaa/

 

Kunnon pragmaattinen suomalainen jättäisi jutun ns. omaan arvoonsa pilkallisesti hymähtäen: ”Insinööri on taas innostunut äpyilemään”.

 

Mutta kyseessä oleva kirjoitus on merkittävä peruste sille, miksi filosofia pitäisi äkkiä tuoda Suomen kouluihin pakolliseksi oppiaineeksi vastapainoksi sille pragmatismiuskonnolle, jonka ansiosta suomalaisia on niin helppo jymäyttää. Ensimmäisen lukioluokan käynyt ranskalainen koululainen on jo kaatanut Parantaisen älyn hiekalle rakennetun korttitalon siinä missä meikäläinen metsäjuntti vasta ihmettelee kuin lehmä uutta porttia: mistä tuo avataan?

 

En ole filosofi, mutta olen kääntäjä. Siispä avaan portin kääntämällä ranskaksi guru-Parantaisen”mietelauseen”, joihin hän pitää tapanaan kiteyttää blogijuttujensa ydinviestin. Ja kas, keksin samalla hyvän filosofisen harjoituksen: ajatuksen onttous paljastuu kirkkaasti, kun kääntää sille annetun muodon toiselle kielelle.

 

Nyt on sinun vuorosi. Valitse kieli, käännä seuraava gurusitaatti ja katso mitä syntyi: ”Raha on hyödyn mittari. Jos asiakas ei suostu maksamaan tuotteestasi, se taitaa olla hyödytön.”

 

Voit tehdä käännöksestäsi myös ns. takaisinkäännöksen ja katsoa onko virkahduksessa enää järjen hippuakaan jäljellä. Sijoita seuraavaksi käännös laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin. Ja mieti, kuinka vähän aikaa onkaan tarvittu siihen, että tällaiset helppoheikkiheitot niellään kakistelematta, nyökytellen: ”Niinpä niin, rahahan se tässä maailmassa jyllää.”

 

Parantainen antaa ymmärtää, että raha määrittelee taiteen arvon. Vain (taloudellista) hyötyä tuottava taide on arvokasta. Nykyään on pelottavan yleisesti hyväksyttyä vaatia taidetta tuotteistamaan itsensä. Anteeksi, olen aivan jäljessä aikaani: nykyään on pelottavan yleisesti hyväksyttyä vaatia taiteilijaa tuotteistamaan itsensä.

 

Jos joku kommentoija muistuttaa, että kulttuurin hyöty syntyy muitakin kuin talouden reittejä kulkemalla, nykypäivän Parantainen voi pilkallisesti hymähtäen jättää ”alkeellisen” reaktion ns. omaan arvoonsa ja vaatia ”henkisesti laiskalta” puhujalta ”todellisia asia-argumentteja”.

 

Guru-Parantainen on aikamme tuote. Hän määrittelee maailman uusliberalististen arvojen kautta. Hänelle taide on kauppatavaraa. Mutta hän on historiaton – juuri meidän aikamme tapaan. Hän ohittaa sen seikan, että taiteesta tuli vaihdannan kohde vasta kun porvaristosta tuli johtava yhteiskuntaluokka eli historiallisesti katsottuna silmänräpäys sitten. Hän ohittaa sen seikan, että ne porvarit, jotka ensimmäisinä olisivat olleet polttamassa ”hyödyttömän” van Goghin taulut olivat oman aikansa guru-Parantaisia. Uudemman ajan Parantaisia taas olivat ne, jotka 1980-luvulla vaativat, että Kaurismäkien elokuvien tyyppisiä ”tekeleitä” ”ei ikinä pitäisi päästää maamme rajojen ulkopuolelle”.

 

Historiattomia, näköalattomia markkinaguruja, ajattelun helppoheikkejä ja provinssi-Goebbelseja, jotka määrittelevät taiteen arvon rahan kautta. Entä ihmisen arvo, hänen henkisten ominaisuuksiensa arvo? Määritelläänkö nekin sen kautta, kuinka paljon rahaa ihminen omistaa? Ja mitä sillä rahalla tehdään? Myydään ja ostetaan, omaa elämäämme: kallista on ja halvalla menee. Ostetaan ja kulutetaan omaa maailmaamme: kallista on ja kohta se on loppu…

 

Vielä haluaisin pohtia myös mammonan nöyrän käskyläisemme motiiveja. Parantainen vastustaa taiteen apurahajärjestelmää kehuen, ettei itse tarvitse sitä, rahaa kun virtaa sisään ilmankin: maailmassa kun nähtävästi riittää ”tyhmiä”, jotka haluavat maksaa siitä, että guru saapuu todistamaan rahan ilosanomaa paikan päälle.

 

Mikä ajaa varakkaan ja menestyvän yritysjohtajan sotaan juuri taiteilijoita, noita kerjäläisiä, vastaan? Mikä saa hänet vinoilemaan 60-luvun taiteilijalle, joka ”sienipäissään” keksi mahtavan tuotteen? Ettei vain ilkeä piirustuksenopettaja olisi moittinut auringonlaskumaisemaa, johon pikku-Jari oli vuodattanut kaiken kauneuden, jonka hänen nuori sydämensä saattoi käsittää? Ettei vain opiskelija-Jari olisi mieluusti halunnut hillua taiteilijahippinä sienipäissään sen sijaan että kittasi kaljaa kantakapakassa muiden insinöörinalkujen kanssa?

 

Pelko on yksi voimakkaimpia motiiveja hyökkäykseen. Pelottaako taide kaikesta uhoamisesta huolimatta guru-Parantaisia? Jos kerjäläiset pelottavat valtaapitäviä, meillä – ihmisillä – on vielä toivoa.

 

Kirsi Kinnunen